Pitkät välimatkat, katoavat palvelut, elinkeinoelämän haasteet ja poismuutto ovat suomalaisen syrjäseudun arkipäivää. Vastuu on sysätty kansalaisille, vaikka myös yhteiskunta ajaa ihmisiä kohti urbaania elämää. Päätökset tehdään kapeakatseisesti sen mukaan, missä väkeä vilisee. Kansanedustajien vaikutusalue on maantieteellisesti koko maa. Harva päättäjä kuitenkaan tietää, miten suurimmassa osassa Suomea eletään. Pelkästään väkilukuun perustuva vaalitapa ajaa kaupunkiseutujen kehittymistä ja syrjäseutujen näivettymistä.
Lapin maakunnan pinta-ala kattaa noin kolmasosan maamme alasta. Vaalipiiristä, joka kattaa koko maakunnan, valitaan kuitenkin vain seitsemän kansanedustajaa kahdestasadasta. On järjenvastaista ja epäoikeudenmukaista ajatella, että näin valtavan alueen ääni saataisiin kuuluviin seitsemän poliitikon voimin. Lapin Vasemmistonuoret vaatii syrjäseutuja edustavien vaalipiirien kansanedustajakiintiöiden kasvattamista. Lapin maakunta poikkeaa olosuhteiltaan ja elinkeinorakenteeltaan selkeästi muusta Suomesta. Yhteneväisyyksiä on enemmän Ruotsin ja Norjan Lapin kuin Etelä-Suomen kanssa. Poliittinen äänitorvi tulisi ojentaa heille, joilla on oikeasti tietoa alueen elämästä. Maakunnan itsemääräämisoikeutta on lisättävä.
Lapin Vasemmistonuoret vaatii suhteellisuudentajuista liikennepolitiikkaa. Vastustamme kilometreihin pohjautuvaa tienkäyttöveroa. On epäoikeudenmukaista, että rivikansalaiselta peritään tasaveroa kun matkaa rautakauppaan kertyy 100 kilometriä enemmän kuin kaupunkilaisella. Yksityisautoilua tulee helpottaa alueilla, joilla sen käyttö on olosuhteiden puitteissa pakollista. Vastaavasti alueilla, joilla yksityisautoilun tarvetta ei ole, autoilua tulee verottaa enemmän. Tämä mahdollistetaan suurten asutuskeskusten ruuhkamaksuina ja autoilijoiden syrjäseutulisinä alueilla, joissa julkisen liikenteen käyttö peruspalveluiden saavuttamiseksi on käytännön mahdottomuus.
Jokaisella tulee olla mahdollisuus maksuttomaan ja tasa-arvoiseen koulutukseen. Lapista tullaan vuoteen 2014 mennessä leikkaamaan 13,5 prosenttia kaikista opiskelupaikoista. On lyhytnäköistä perustella leikkauksien kannattavuutta hakijoiden lukumäärällä sillä opiskelupaikat saadaan täytettyä. Alueella, jolla asukkaita on vain 180 000, ei tapahdu samanlaista ryntäystä kouluihin kuin miljoonan asukkaan keskuksessa. Opiskelupaikkojen keskittäminen kasvukeskuksiin pitkittää välimatkoja opiskelupaikkakunnan ja kotipaikkakunnan välillä. Se myös eriarvoistaa koulutuksen saavutettavuutta kaupungissa ja syrjäseuduilla asuvien nuorten kesken.
Päättäjien suhteellisuudentajun puutteesta kertoo ennen kaikkea SOTE-uudistus, jonka mukaan vain 50 000 asukkaan kuntien on mahdollista järjestää sairaalatasoiset ja 20 000 asukkaan kuntien terveyskeskustasoiset palvelut. Tämä tarkoittaisi Lapissa käytännössä sitä, että kolmen sijasta maakunnassa olisi vain yksi sairaala ja vain kolmella kunnalla kahdestakymmenestäyhdestä olisi oikeus omaan terveyskeskukseen. Myös pienten kuntien asukkailla tulee olla oikeus terveydenhuoltoon. Palveluiden kehittämistä tulee perustella ihmisoikeuksilla, ei rahalla. Erikoissairaanhoidon palveluiden tuottaminen tulisi olla vaaleilla valitun maakuntavaltuuston alaisuudessa, kun taas kunnat huolehtisivat perusterveydenhuollosta. Kuntien valtionosuuksien tulisi turvata peruspalveluiden tuottaminen kaikissa kunnissa, jolloin vakavaraiset kunnat osallistuvat enemmän heikompien kuntien peruspalveluiden kustannuksiin.
Lapin maakunnan pinta-ala kattaa noin kolmasosan maamme alasta. Vaalipiiristä, joka kattaa koko maakunnan, valitaan kuitenkin vain seitsemän kansanedustajaa kahdestasadasta. On järjenvastaista ja epäoikeudenmukaista ajatella, että näin valtavan alueen ääni saataisiin kuuluviin seitsemän poliitikon voimin. Lapin Vasemmistonuoret vaatii syrjäseutuja edustavien vaalipiirien kansanedustajakiintiöiden kasvattamista. Lapin maakunta poikkeaa olosuhteiltaan ja elinkeinorakenteeltaan selkeästi muusta Suomesta. Yhteneväisyyksiä on enemmän Ruotsin ja Norjan Lapin kuin Etelä-Suomen kanssa. Poliittinen äänitorvi tulisi ojentaa heille, joilla on oikeasti tietoa alueen elämästä. Maakunnan itsemääräämisoikeutta on lisättävä.
Lapin Vasemmistonuoret vaatii suhteellisuudentajuista liikennepolitiikkaa. Vastustamme kilometreihin pohjautuvaa tienkäyttöveroa. On epäoikeudenmukaista, että rivikansalaiselta peritään tasaveroa kun matkaa rautakauppaan kertyy 100 kilometriä enemmän kuin kaupunkilaisella. Yksityisautoilua tulee helpottaa alueilla, joilla sen käyttö on olosuhteiden puitteissa pakollista. Vastaavasti alueilla, joilla yksityisautoilun tarvetta ei ole, autoilua tulee verottaa enemmän. Tämä mahdollistetaan suurten asutuskeskusten ruuhkamaksuina ja autoilijoiden syrjäseutulisinä alueilla, joissa julkisen liikenteen käyttö peruspalveluiden saavuttamiseksi on käytännön mahdottomuus.
Jokaisella tulee olla mahdollisuus maksuttomaan ja tasa-arvoiseen koulutukseen. Lapista tullaan vuoteen 2014 mennessä leikkaamaan 13,5 prosenttia kaikista opiskelupaikoista. On lyhytnäköistä perustella leikkauksien kannattavuutta hakijoiden lukumäärällä sillä opiskelupaikat saadaan täytettyä. Alueella, jolla asukkaita on vain 180 000, ei tapahdu samanlaista ryntäystä kouluihin kuin miljoonan asukkaan keskuksessa. Opiskelupaikkojen keskittäminen kasvukeskuksiin pitkittää välimatkoja opiskelupaikkakunnan ja kotipaikkakunnan välillä. Se myös eriarvoistaa koulutuksen saavutettavuutta kaupungissa ja syrjäseuduilla asuvien nuorten kesken.
Päättäjien suhteellisuudentajun puutteesta kertoo ennen kaikkea SOTE-uudistus, jonka mukaan vain 50 000 asukkaan kuntien on mahdollista järjestää sairaalatasoiset ja 20 000 asukkaan kuntien terveyskeskustasoiset palvelut. Tämä tarkoittaisi Lapissa käytännössä sitä, että kolmen sijasta maakunnassa olisi vain yksi sairaala ja vain kolmella kunnalla kahdestakymmenestäyhdestä olisi oikeus omaan terveyskeskukseen. Myös pienten kuntien asukkailla tulee olla oikeus terveydenhuoltoon. Palveluiden kehittämistä tulee perustella ihmisoikeuksilla, ei rahalla. Erikoissairaanhoidon palveluiden tuottaminen tulisi olla vaaleilla valitun maakuntavaltuuston alaisuudessa, kun taas kunnat huolehtisivat perusterveydenhuollosta. Kuntien valtionosuuksien tulisi turvata peruspalveluiden tuottaminen kaikissa kunnissa, jolloin vakavaraiset kunnat osallistuvat enemmän heikompien kuntien peruspalveluiden kustannuksiin.
